Olen aina ollut "koiraihminen". En ikinä mikään aktiivi, vaan harrastustokoilija ja kotikoiran rapsuttaja, ensin lukuisien naapurinkoirien kanssa, sittemmin kahden oman sekarotuisen kanssa. Vuonna 2009 olin kuitenkin tilanteessa, ettei minulla ollut muutamaan vuoteen ollut koiraa, elin talouden ainoana aikuisena jokatoisenviikon äitinä, kokopäivätöissä. Koirakuume oli valtaisa, mutta niihin oloihin en uskaltanut edes haaveilla hankkivani pentua. Pitkät työpäivät ja lapset vielä pieniä, eihän pentu olisi saanut mahdollisuutta oppia edes sisäsiistiksi. Aikuisissa kotia etsivissä koirissa taas oli yleensä jotain pielessä; "ei lapsiperheeseen", "potee eroahdistusta", "vain omakotitaloon tai maalle" ovat ehkä ne yleisimmät.

Kuitenkin tämä kaikkien tuntema kohtalo tyrkkäsi näppinsä peliin. Kaverin kautta kuulin Tyynestä (koirasta itsestään enemmän omalla sivullaan), 2-vuotiaasta lyhytkarvaisesta mäykystä, joka etsi sijoituskotia, koska ei kertakaikkiaan tullut toimeen perheen toisen mäyräkoiranartun kanssa. Minä epäröin, pitkien työpäivieni takia, ja myöskin, koska ajattelin, etten olisi tippaakaan mäyräkoiraihminen. Silloinen omistaja oli kuitenkin vakuuttunut, että Tyynen olisi hyvä olla meillä ja sai minut ylipuhuttua; "hyvä on, mutta koeaikaa on tasan koiran tiineyden verran ja jos ei tulla toimeen, koira palautuu takaisin omistajalle". Tyyne oli siis juuri astutettu meille tullessaan ja tuon kuuden viikon aikana sulin aivan täysin; tässähän on Minun Koirani. Jos jonkinlaista harmiakin on matkan varrella ollut, kyseessä kun on hyvin itsetietoinen prinsessakoira, mutta kaiken kaikkiaan loikka maalaistalosta kerrostaloon teinien seasta pienten lasten perheeseen sujui Tyyneltä loistavasti.

Tavattuani mieheni ja suunnitellessamme omaa taloa, heräsi ajatus myös kaverista Tyynelle. Tai no, olihan se muhinut jo jonkin aikaa, mutta tyssännyt noihin samoihin ongelmiin; ei pentua, ei valmiiksi "pilattua" aikuista koiraa. Suunnilleen kuu taivaalta siis. Rotuakin mietittiin, puhuttiin, että pidetään kaikki vaihtoehdot avoimina, mutta aina tuntuivat molempien ajatukset kääntyvän mäyräkoiraan. Sitten kuului lokakuussa 2010 tuttavan hätähuuto; hänen 1,5-vuotias pitkäkarvainen mäyräkoiransa ei sopeudu kerrostaloasumiseen ja etsii uutta kotia. Me olimme juuri hankkineet omakotitalon, ja niin muutti meille Pöysti. Tämän elämäniloa pursuavan, tasaisen rauhallisen Tyynen rinnalla suorastaan räiskyvän koiran muutto meille sekoitti pakan tyystin mutta vain hetkeksi - jo muutamassa viikossa Pöystistä tuli sopiva palanen meidän perheeseemme, kasvattajan kanssa saatiin sijoitussopimus kuntoon ja yhteiselo sai virallisesti alkaa.

Nyt tämä alunperin seurakoiria hankkinut nainen innostui ensin näyttelyistä ja sitäkautta tottelevaisuuskoulutuksesta, ja opittuani tästä mahtavasta rodusta enemmänkin kuin mitä omat koirani ovat opettaneet, on mieli alkanut palaa myös jälkeä harjoittelemaan. Ehkä joskus vanhempana tätinä, kun lapset ovat isompia, saatan jopa kasvattaa mäyräkoiria. Näitä aktiviteetteja kanssani touhuaa pääasiassa siis Pöysti, Tyynen toimittaessa kotirouvan ja kurinpitäjän virkaa.