Eilen lenkkeiltiin koirakaverin, parson Nean kanssa. Kerrankin kaveri, joka pärjää Pöystille vauhdissa ja pyörittelee Pöystiä samaan tapaan kuin Pöysti yleensä muita painiessaan. Ei vaan enää ollut kummankaan koiran mielestä se täydestä vauhdista kerien pyörähtely yhtään niin mukavaa, kun lumihangen sijaan vastassa olikin asvaltti... Tyyne kunnostautui jälleen poliisina, jossain vaiheessa lenkkiä kävi terävästi komentamassa Neaa ja tuli sitten hakemaan minulta namia, ihan satavarmana siitä, että nyt on Tyynekoira ollut sikareipas kun hillitsi vähäsen riekkuvia junioireita. Pienesti laittoi mamman egoilut hymyilyttämään... Nea on viksu koira, vapaana juostessakin ymmärtää jättää kärttyisen mamman omaan rauhaansa ilman eri kehoitusta, riekkuu vain Pöystin kanssa.

Tänään oli sitten tokopäivä. Ensin ajattelin, ettei koulutussessio VOI mennä hyvin, itse olin tosi väsynyt työpäivän jäljiltä ja koirakin tuntui jotenkin omituiselta. Sitten tajusin, että kaikenlainen yhteistyöhaluttomuus johtui märästä alustasta; sitä ei vaan hoksannut, mistä kaikkialta maa tosiaan oli märkää, kun monessa kohtaa näytti ihan kuivalta, sitten kun siinä oli pari minuuttia seissyt, alkoi vasta totuus paljastua. Hassua, että koira, joka rakastaa vettä ja uimista, eikä lenkillä kaihda kuraa eikä lätäköitä, on melkein mahdotonta saada istumaan märälle alustalle. Blääh, sanokoon kuka vaan mitä vaan, niin se hänelle suotakoon.

Treenattiin ihmiskontakteja, ohjaaja piteli vuoronperään jokaista koiraa, pideltävän koiran omistajan kiertäessä tervehtimässä kaikki muut koirat. Parissa ryhmässä tehtiin tämä, niinpä jokaista koiraa kävi tervehtimässä viitisen eri ihmistä. Sitten ohjelmassa oli hyppy, joka ei Pöystissä aiheuta kovin suuria tunteita; hihnan jatkeena menee ihan ok.  Tosin ennen estettä olisi aina kiva pysähtyä tutkailemaan, mitä maasta löytyy. Yksitellen kun hypättiin, oli muiden hyppiessä reilusti aikaa treenailla omiaan. Me harjoittelimme kontaktia, paikallaan istumista, makaamista ja seisomista sekä pikkupikkupätkiä seuraamista. Paikallaanolot (hihnan mitta) onnistuivat hienosti, kunhan löytyi niin kuiva paikka, ettei ollut kurjaa istua/maata.

Loppuun vielä yksitellen seuraamiset, ja ARVATKAAS MITÄ??? Minun pieni koirani seurasi ja PITI KONTAKTIN, ehkä kymmenisen metriä, sitten suunta takas ja sama toiseen suuntaan. Minun pyynnöstä tehtiin vaan tuollainen lyhyt ja yksinkertainen seuraamisharjoitus, halusin mieluummin onnistuneen kaksi metriä kuin kymmeniä metrejä koiran perässä kiskomista. En kylläkään ikimaailmassa olisi odottanut mitään noin hienoa onnistumista. 

Nomutta, kotona Pöysti sitten näytti taas erityisosaamistaan tyhjentämällä lattialle jääneen namipussin sillä aikaa, kun minä laitoin pyykkejä kuivumaan. Omin lupineen tietysti, ja minä kiitän vaan onneani, ettei repinyt koko pussia; nimittäin herra on ainakin yhden housuntaskun syönyt rikki, kun siellä sattui olemaan nameja ja tasku vetoketjulla kiinni. 

Huomenna onkin sitten vain kävelylenkkipäivä, pidetään huilia kaikista aivojumpista ja tokoliikkeistä.